Danis Collett Mutchler
Seurustelin todella miellyttävän miehen kanssa, jonka olin tavannut kirkossa. Hän vaikutti aivan täydelliseltä. Hän oli kohtelias, ahkera ja kaiken kaikkiaan hieno mies, ja annoin tälle arvoa. Meillä oli hauskaa yhdessä, mutta kummallekin oli melko selvää, että avioliiton solmiminen olisi ollut virhe.
Kun hän muutamien kuukausien kuluttua lopetti seurustelun kanssani, minun olisi siis pitänyt olla varautunut siihen, mutta se sattuikin kipeästi. Mieltäni alkoi kalvaa ajatus, ettei niin hyvä mies ajatellut minun olevan oikeanlainen nainen hänelle. Vaikka toisaalta tiesin, että ratkaisu oli oikea ja että olin itse asiassa aika hyvä tyyppi, aloin epäillä, olinko ylipäänsä rakastamisen arvoinen.
Ajatus, etten ollut tarpeeksi hyvä, sai minusta otteen, ja siitä oli todella vaikea päästä eroon. Koska en hylännyt sitä heti alkuvaiheessa, sen suuntainen ajattelu lisääntyi vähitellen ja alkoi elää omaa elämäänsä. Aloin kuvitella, että ystäväni oli todella sanonut, etten ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Sitten päättelin sen tarkoittaneen, että olin huono. Mihin siis ylipäänsä kelpasin? Ajatukset kiersivät samaa rataa yhä uudelleen aina vain masentavampaan suuntaan aivan kuin imaisten minut pyörteisiinsä.
Noin kahden vuoden ajan tunsin itseni yhä vain arvottomammaksi ja epätoivoisemmaksi. Kävin jatkuvaa taistelua sen välillä, minkä tiesin olevan totta Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan minua kohtaan, ja millaiseksi tämä hypnoottinen, lamauttava vaikutus sai minut tuntemaan itseni.
Eräänä perjantai-iltapäivänä menin kotiin viikonlopuksi etsien vastausta epätoivoisesti. Ajatukseni eivät enää olleet pelkästään synkkiä — haudoin mielessäni itsemurhaa. Vaikka syvällä sisimmässäni tunsin, ettei kuolema olisi ratkaisu, se oli ajatuksissani jatkuvasti.
Koko sen lauantaipäivän istuin erään talon portailla, jonka asukkaista kukaan ei tuntenut minua. Mielessäni pyörivät yhä uudelleen samat ajatukset, että olin huono ja etten ollut rakastamisen arvoinen. Kysyin edelleen Jumalalta, mitä syytä minulla olisi elää.
Kerran aikaisemmin, kun olin joutunut pohtimaan vaikeaa kysymystä, olin hellittämättä pyytänyt Jumalalta vastausta. Jonkin ajan kuluttua mielessäni oli kehittynyt hyvin selkeä ratkaisu, niin osuva, että olin tajunnut ilman epäilyksen häivää, että se tuli Jumalalta.
Olin nyt jälleen päättänyt kysyä ja odottaa vastausta niin kauan, että se tulisi. Monen tunnin kuluttua laahustin takaisin asuntooni — edelleen ilman vastausta. Jatkoin kuitenkin kysymistä.
Palattuani huoneeseeni istuin tuolissani ja tuijotin mattoon nojaten leukaani käsiini. Vaikka matto oli kulunut ja virttynyt, pidin siitä. Se oli peräisin isovanhempieni talosta ja siinä oli vuorotellen värikkäitä raidallisia ja kukikkaita neliöitä. Kun istuin siinä tuijottaen mattoa ja kysyen Jumalalta, mitä syytä minulla olisi elää, mieleeni juolahti uusi ajatus: Tuo kuvio on tuossa yksinkertaisesti tuomassa iloa ihmisille. Siinä on sen koko tarkoitus. Joku suunnitteli tuon mallin ilmaistakseen vain luovaa iloa!
Eivätkö kaikki koristekuviot ole olemassa itse asiassa juuri sitä varten? Jos pelkkä maton kuvio oli luotu ilmaisemaan näin loistavaa Jumalan ominaisuutta, silloin minullakin täytyi olla vähintään yhtä suuri merkitys! Tämä ajatus tuntui olevan täynnä valoa, mikä auttoi minua havaitsemaan, että se tuli selvästi taivaalliselta Luojaltani, Jumalalta.
Siinä oli vastaus. Ymmärsin sillä hetkellä, että olin olemassa ilmentääkseni iloa, elämää, riemua ja kauneutta — jopa hulluttelua. Jumala oli luonut minut ilmentämään ihmeellisiä ominaisuuksiaan ainutlaatuisella, elinvoimaisella tavalla. Se ei edes ollut minun valittavissani. Minun piti ilmentää niitä.
Kuukausia mielessäni kiertäneet negatiiviset ajatukset katosivat hetkessä. Epätoivoinen mieliala hävisi. Itsekeskeinen omien asioiden hautominen loppui. Olin parantunut. Ainoa asia, mikä merkitsi minulle jotain, oli, että kuvastin Jumalan iloa.
Jumala oli rakastavasti vastannut hätääni sinä päivänä ja sellaisella tavalla, jonka pystyin selvästi ymmärtämään. Hän oli osoittanut minulle totuuden olemassaolostani. Tiede ja terveys sanoo: ”Henkinen tosiasia, joka toistuu ihmisen ja koko maailmankaikkeuden toiminnassa, on sopusointuinen ja Totuuden perikuva” (s. 207). Tämä ”henkinen tosiasia” - olemassaoloni tarkoitus — oli osoitettu minulle ja tiesin, että tämän totuuden tuli toistua omassa toiminnassanikin. Niinpä nousin ylös ja jatkoin elämääni täysin sydämin.
Tulosta tämä kuva ja käytä sitä kansilehtenä jakaessasi nettiartikkeleita ja -todistuksia muille.
Kristillisen Tieteen hakemisto: praktikot, opettajat, hoitajat, kirkot ja lukusalit
